Cataratas del Iguazú

Eli jos joku ei ole huomannut (jos se on mahdollista) tehtiin perheen kanssa pikku reissu viereiseen provinssiin Misionesiin nimittäin sieltä löytyy nämä kuuluisat putoukset. Sinne kuitenkin on vähä matkaamista, ajettiin melkein 9 tuntia autossa. Lauantai aamuna herättiin neljältä ja pakattiin kimpsut ja kampsut ja viiden aikoihin päästiin on the road. Mun serkku Ivo ja täti ja setä tuli kanssa mukaan, mutta ne matkasi eri autossa.
Sitten, kun päästiin Misionesiin etsittiin hotelli, jätettiin kamat ja mentiin syömään lounasta. Mentiin lähiravintolaan ja tietenkin sitten muilta kysymättä hostpapi tilasi yhteisen asadon (mutta ei se mua haitannut namnam) Oli kyllä ehkä parasta asadolihaa mitä oon ikinä syönyt!

Suunnitelmissa oli sitten se, että mentäis eka sitten katsomaan putouksia Brasilian puolelta, koska ne on enemmän edestäpäin kun taas Argentinan puolelta ne on sivusta. Me kaikki päästiin toiselle puolelle, mutta sitten Ivolle tuli jotain ongelmia henkkareiden kanssa joten suosiolla kaikki käännyttiin takaisin ja palattiin Argentiinaan. Mua harmitti tosi tosi paljon se, että vain mun serkun takia en pääsisi katsomaan putouksia edestä, mutta sitten hostmami sanoi, että kesällä kun mennään brasiliaan niin käydään katsomassa nämä putoukset ensin. Jee! Ihan ensimmäisestä päivästä lähtien oon elänyt siinä toivossa, että pääsisin noille putouksille, joten voitte vaan kuvitella kuinka innoissani olin, kun vihdoin oltiin sitten paikan päällä ja näin kyltin jossa luki Cataratas. Tuossa vaiheessa alkoi jo kuulua se hullu pauke joka tulee siitä vedestä ja juoksin muita 10 metriä edeltä ihan fiiliksissä. Välillä pysähdyin kuuntelemaan niitä viidakon ääniä, koska se polku meni sen läpi. Silloin alkoi noita apinoita näkymään puissa. Ne roikkui oksissa ja loikoili ja metelöi ja kaikki halusi ottaa niistä kuvia. Nähtiin myös tukaaneja, maailman isoimpia ja värikkäimpiä perhosia mitä oon ikinä nähnyt, jotain muurahaiskarhun näköisiä eläimiä ja muitakin eläimiä joiden nimiä en vaan tiedä. 
Iguazun puistossa on mukavat 247 putousta joten ei ollut huolia siitä, että ne loppuisi, mutta en ajatellut, että näkisin niin paljon eläimiä myös (Ainiin en alussa maininnut, mutta tässä tulee aikamoinen kuva-ja tekstipläjäys)

Just chilling

Rakastan tätä kuvaa! Mami, Guille ja minä (huom. pituusero...)


Lopetettiin noin kuuden aikaan putouksilla kiertely ja palattiin alkupisteeseen. Ostettiin kaikki jätskit (minä smoothie, koska en ole saanut niitä pitkään aikaan-->ikävä suomi mamin smootheja) Kaikki sitten alkoi makaamaan penkeille ja mun setä jopa alkoi nukkumaan ja sitten vähän ihmettelin, että miksi me tänne jäädään nukkuu kunnes Lautaro selitti et me jäädään tänne odottamaan Fullmoon walkin alkua, koska muuten ei saataisi paikkaa. Täällä puistossa on siis kerran kuussa Fullmoon walk, kun suurimmalle putoukselle Garganta del Diablolle (garganta=throat, diablo=devil) voi mennä illalla ja on täysikuu. Aika nopeasti tuli pimeää ja puisto oli melkein kokonaan tyhjä. 

We run this place-tanssi (alussa, kun kaikki oli vielä pirteitä)



Sitten kaikki väsähti

Yhdeksän aikaan illalla sitten herättiin päikkäreiltä ja ostettiin liput fullmoon kierrokselle. Väsymys oli kokonaan kadonnut ja sama tuttu innostuneisuus tuli takaisin. Mentiin kaikki minijunalla junglen läpi. Oli pilkkopimeää, tai no ei kokonaan, koska oli kuunvalo ja kymmeniä tulikärpäsiä kaikkialla. Kukaan ei puhunut junassa, olin niin maaginen näky. Kuului vain junakiskot ja viidakon eläinten meuhka. Spooooky

Junassa (oli oikeesti ihan pilkkopimeää tässä kuvassa oli vaan kameran  tosi kirkas flash



En tiedä miksi tää kuva muokkaantui näin oudoksi

Käveltiin vähän yli kilometri sitten sille massiiviselle putoukselle. Hostpapi kertoi siinä matkalla, että tälle kyseiselle putoukselle moni tulee tekemään itsemurhan. Jos ihminen menee suoja-aidan yli, on mahdotona kuulla kenenkään huutoa, koska pauke on niin kova eikä kukaan uskalla tulla hakemaan sinua myöskään pois. Nimittäin jos sieltä tippuu ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä hengissä. Tuli kylmät väreet ajatella, että ihminen pystyisi vaan hyppäämään sinne pauhaavan veden sekaan. Garganta de Diablo oli todellakin niin hieno, kuin ajattelin, tai oikeastaan hienompi. Se oli ehkä uskomattomin asia minkä oon nähnyt ikinä. Sitä jaksoi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Brasilia oli sitten vastakkaisella puolella ja oli kiva huomata, että Argin puolelta oli paremmat näkymät tähän kyseiseen putoukseen. Koska oli niin pimeää niin en saanut mitään kuvia putouksesta jota harmittelin aika pitkään, mutta sitten Ivo sanoi, että se tekee tästä hetkestä ehkä vielä maagisemman just se etten voi näyttää kuvia tästä, vaan pitää muistaa se. Fullmoon walk on kuitenkin vain kerran kuussa ja onneksi se osui just tähän päivään kun tultiin, koska se teki putouksesta vielä näyttävämmän ja hienomman. En tule ikinä unohtamaan sitä näkyä. Jos joku kuitenkin haluaa nähdä miltä se näyttää kannattaa kattoo Googlesta, se on u-p-e-a.

 

 

 

Seuraava päivä, Sunnuntaina pakattiin kamat hotellissa ja suunnattiin tolle hassulle kolmiojutulle. Se oli siis 3-fronteras, eli tuossa kohtaa Brasilia, Paraguay ja Argentina. Vastarannoilla näkyi brasilian puolella samanlainen kolmio, mutta Brasilian väreissä ja Paraguayn rannalla paraguayn väreissä. Alapuolella olevassa kuvassa (en saanut siihen kuvatekstiä murr..) on siis lautta ja oikea vastaranta on Brasilia ja suoraan edessä on Paraguay. Tosiaan aika lähinaapureita noi kolme. Sen alla on sitten kuva aika muksun näköisesta hotellista. Montakohan tähteä sillä on? Sieltä lähettyviltä ostin myös uuden laukun, koska noi alkuperäisasukkaat Guaranit myi siellä paljon käsintehtyjä asioita kuten koruja, laukuja, mate-kuppeja jne.

 

 



 

Sen jälkeen ajettiin sitten toiseen puistojuttuun, siellä oli oikeita hylättyjä termiittipesiä! (kuva alapuolella) Siellä myös oli paljon käsitöitä joita Guaranit on tehnyt ja ravintola ja rakennus jonka puut oli kaikki nimetty. En osaa selittää oikein paremmin ja oon kirjoittanut tätä postausta niin pitkään, kohta nukahdan.

 

 Matea juodaan täällä koko ajan joten olin tosi innoissani kun pääsin maistamaan yerba mate jäätelöä joka oli oikeesti tosi hyvää!

Kuva Guarani pariskunnasta ja alapuolella niiden lapset jotka soitti siellä. Kotimatkalla nähtiin paljon Guarani perheitä tienvarrella myymässä kasveja tai hedelmiä. Toisin sanoen myös keskellä ei mitään, koska se oli siinä vaiheessa, kun kaupunki oli kaukana takana ja mietin tosi pitkään mistä ne saa niiden ruuat ja vaatteet. Annettiin niiden lapsille keksipaketti josta ne innostui tosi paljon ja on niin outoa ajatella miten erilaista jonkun elämä voi olla sun elämään verrattuna.

Kotimatka alkakoon!

 Chau Misiones nos vemos en un ratito cuando vuelvo!



jfrhegiuiohofdjva

Tolta tällä hetkellä nyt siis tuntuu. Tai ainakin tuntui aikasemmin tänään koulussa. En sanoisi, että on vielä se vaihtareiden kuuluisa jouluikävä päällä, mutta voin kyllä sanoo että se on tulossa, apua. Ne jotka tuntee mut tietää että, kun mulla on jotain mielessä, puran ajatukset kirjottamalla, se on jotenkin niin terapeuttista. Eli siis tänään kirjoitin näin:

14.11.2013 klo 10.02
"Maailman huonoin idea numero 1#: Kuunnella Haloo Helsingin, Maailman toisella puolen-biisiä, kun on just alkanut jouluikävä ja muutenkin sekavat fiilikset. Toisaalta mietin, että kuinka nopeasti nämä kuukaudet menee ja että en halua lähteä, kun tulee aika lähteä ja toisaalta haluisin teleportata juuri tällä sekunnilla Suomeen. Haluisin nyt odottaa Tapiolassa 11-bussia puoltuntii lumisateessa ja palata kotiin siihen, että Saara haukkuu oven takana ja Noora hyppii ovea vasten. Sitten äiti avaisi oven ja antaisi ison halin ja olisi just tehnyt kanttarellikeittoa ja sen hassua leipää jota se teki välillä viimevuonna. Sitten suihkun jälkeen pistäisin sen vastavalmiiksi tehdyt villasukat jalkaan ja Ninja (Fowaa) tulisi meille ja syötäis ihan liian paljon irttareita ja Fazerin sinistä. Sitten illalla ennen nukkumaanmenoa Isi soittaisi kitaraa olkkarissa ja voisin sen soittoon nukahtaa omassa, ihanassa sängyssä."

Noin siis kirjoitin, en kyllä ihan sanasta sanaan kopioinut, koska en oikeen tiedä kuka tätä lukee mutta suunnilleen noin. Nyt jälkeenpäin luettuna toi teksti kuulostaa ehkä vähän ylidramaattiselta ja tyhmältä, koska nyt on niin hyvä fiilis ja kaikki on taas hyvin, mutta tota kirjoitessani ja tota biisiä kuunnellessa aloin tosiaan itkemään kesken taloustiedon tunnin. Onneksi kukaan muu ei huomannut paitsi Mara ja Tomas. Samanaikaisesti puhuin Fowaan kanssa watsappissa ja teki mieli vaan halata sitä (joka melkein, ehkä, periaatteessa onnistui telepaattisesti yhen kaverin ansioista).
En oo varmaan kirjottanut mitään mun vastoinkäymisistä tänne, koska aina kun alan kirjoittamaan blogiin oon niin innoissani kertomaan kaikkea kivaa mitä on tapahtunut, eli on aina hyvä fiilis. Tosiaan, jos mulla joskus on vähän huono fiilis se on ehkä koulussa jos on huono espanjapäivä ja frustroi kun ei ymmärrä mitä opettaja sanoo. Yleensä siinä vaiheessa, kun olen päässyt kotiin paha olo on kuitenkin jo mennyt pois, eli en edes kirjota päiväkirjaan niitä vastoinkäymisiä, koska en halua kirjoittaa mitään, joka ei ole sillä hetkellä mulle oleellista. Eli loogisinta on siis että mun kouluvihkossa on sitten kaikki pahanolon purkaus-tekstit. Varmasti hauska lukea vuoden lopussa (tai sit ei).

En oikeestaan oikeen tiiä miks halusin kirjottaa tän postauksen, ehkä koska haluan antaa ihmisille realistisen kuvan että tosiaan EI aina oo hyvä fiilis. Sen luulis nyt kenentahansa ymmärtävän kun lähtee kotoota pois eikä näe rakkaitaan vuoteen, mutta heti lentokoneeseen noustessa, ajattelin, että tämähän oli helpompaa kuin luulin. Kentällä ei todellakaan ollut helppoa, mutta heti Buenos Airesin leirillä muistan ajatelleeni, ettei ole yhtään ikävä vielä. Mietin, että ekana päivänä olisi varmasti eniten ikävä koko vuoden aikana, joten koska mulla ei ollut sillon niin ei varmaan tulisi olemaan kauheasti ongelmia sen kanssa. Toi kuulostaa kauheelta varmaan mun läheisten mielestä, mutta suunnilleen noin se kai meni.
Sitten alkoi noin kahden viikon choke-viikko (tai siksi mä sitä ainakin kutsuin). Kaksi viikkoa oli silleen, että saattoi silmänräpäyksessä itkettää tosi paljon ja sitten parin sekunnin päästä taas naurattaa ja hymyillä, mutta heti jos joku kysyi jotain perheestä Suomessa tai jotain vastaavaa, oli kyyneleet lähellä. En kyllä muistaakseni missään vaiheessa itkenyt kunnolla kunnolla, kuin ehkä kerran. Mietin silloin, että onko koko vuosi tämmöistä, että pitää pitää ittensä koko ajan kiireisenä ja ajatukset occupied pois Suomesta vai olisinko joskus 100% onnellinen.
Sen voin todellakin sanoa, että todellakin voi. Oon ollut vasta 3 kuukautta täällä ja oon jo monen monta kertaa miettinyt, että tämä on elämäni paras hetki, paras päivä, paras jotain. Monta kertaa oon myös nauranut itseni kyyneliin ja niin paljon, että vatsaan on sattunut ja ajatellut, ettei elämä voi tämän paremmaksi muuttua. Olen ollut täällä niin onnellinen, että välillä tekisi mieli kuuluttaa siitä koko maailmalle.
Vaihto on kuitenkin jatkuvaa vuoristorataa, välillä hyvällä tavalla ja välillä huonolla, mutta onneksi tiedän, että aina kun menee ylös, on pakko myös tulla alas. (Trying to sound deep) Eli siis vaikka olisi kuinka huono fiilis, se aina menee varmasti ohi. Voi olla, että jopa tunnin päästä on elämänsä onnellisimmillaan, ei sitä tiedä. Pitää vain muistaa olla antamatta ohjia sille ikävälle. On varmasti paljon vaikeampaa palata Suomeen kuin sieltä lähteä. Onneksi se on sitten sen ajan murhe.

Ei ehkä paras tai tarkin kuva, mutta kyseessä on yksi esimerkki"elämäni paras hetki"-hetkestä.

No negros en mi ciudad

Milu, Mara, Marina,Luli ja joku outo hiippari

Otsikko ei mitenkään liity kuviin tai tekstiin, mutta se on vaan niin legendaarinen lause. Ehkä kuukausi sitten Sofien (yfu vaihtari tanskasta) pikkuveljen kaveri kysyi meiltä mitä urheilua harrastetaan koti kaupungeissa. Minä vastasin jotain, että käyn salilla jne. ja Sofie sitten vastasi: No negros en mi ciudad" (Ei ole mustia mun kaupungissa) enkä ole varmaan ikinä nauranut millekään asialle niin paljon. Sofie aina ymmärtää kaikki asiat väärin, (Oon pitänyt listaa sen hauskimmista virheistä) mutta tota en vieläkään ymmärrä miten se saattoi ymmärtää jotain noin helppoa noin väärin. Voi Sofie...(tai niinkuin sanoisin hänelle :"Weee boluda!"

Anyway, jee uusi viikko on taas takana ja ihania muistoja kasaantuu vaan lisää ja lisää! Ei ole sinänsä tapahtunut mitään niin ihmeellistä, arki rullaa normaalisti, mutta kaikki pienetkin arkiset asiat on täällä niin erilaisia, että koko ajan oppii ja tapahtuu uusia asioita. Perjantaina mentiin kavereiden kanssa lounaan jälkeen Maralle (toinen vasemmalta) ottamaan aurinkoa. Täällä auringossa paahtuu vielä viidenkin jälkeen, joten ei haitannut vaikka päästiin vähän myöhemmin koulusta. Oli täydellinen iltapäivä; terere, ihanat kaverit (pari ihanaa ihmistä tosta kyllä vielä puuttuu...) ja ihana sää! Harmittelin vähän sitten, kun aurinko meni pilveen ja tuli aika lähteä, mutta onneksi kaverit muistutti, että reilun 3 viikon päästä alkaa 3 kuukauden kesäloma ja silloin on sitten enemmän kuin tarpeeksi aikaa tehdä tämmösiä asioita. Tuntuu niin hassulta, että kohta oon ollut täällä 3 kuukautta (perjantaina se tulee täyteen) ja se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu kuin olisin tuntenut joitain mun kavereita monia vuosia, mutta ei...alle kolme kuukautta. Jos tämä kolme kuukautta tuntuu näin pitkältä, on vielä oudompi ajatus että mulla on kohta sitten saman verran kesälomaa.
Toisaalta aika tuntuu menevän hiiirmuisen nopeasti, jota välillä vähän harmitellaan Sofien ja muiden kanssa, mutta ei sitä nyt vielä voi miettiä.

Ihaninta on se, että tiedän kenen kanssa haluan viettää vuoteni. Oon jo tiennyt jo aika pitkään kuka kuuluu mun kaveriporukkaan jne, mutta halusin nyt vielä ilmoittaa kaikille siellä koti Suomessa.Tunnen kuuluvani tänne ja minulla on ihmisiä jotka ovat auttaneet minua, kun on ollut niitä vaikeita hetkiä jotka tuntuivat silloin ylitsepääsemättömiltä. Pari viikkoa sitten, kun olin vähän surullinen ja oli ns. huono espanjapäivä (niitä päiviä on kuitenkin jo vähemmän) en jaksanut puhua ja halusin vaan olla hiljaa ja mennä peiton alle piiloon mutta pari kaveria sitten auttoi minua pääsemään sen yli ja Lulu sanoi: "Anna kai tiedät että et ole meille "se yksi blondi vaihtari suomesta" vaan meidän hyvä kaveri ja sun ongelmat on myös meidän ongelmia ja haluamme auttaa sinua niiden kanssa parhaamme mukaan." Sen jälkeen ei voinut muuta kuin hymyillä!
Ei mulla sinänsä ole ollut mitään suurenmoisia ongelmia, kuten muilla YFU-tytillä täällä Corrientesissa, joten en kauheasti halua valittaa (eikä ole kyllä kauhea tarvekaan).
Ei tässä nyt kauheasti muuta asiaa ole, chau!

Inspiroiduttiin The ring-kauhuleffasta Marinan kanssa

 


Eksytään aina jonnekin ottamaan kuvia Marinan kanssa



3 viikon tauon jälkeen

Kello 5.45 kun tultiin Lautaron kanssa kotiin fiestasta. Upea auringonnousu

Hermanoo te quiero

"Meidän eka Quince!"-fiilistelykuva

Pelattiin Guillen kanssa tota Pasolla ja heti kun tuli Sveitsi oli pakko ottaa kuva ja lähettää Eltsulle!

Mun ihana kaveri Marina :3

Luluuu

Marinaaaa

 

Host dog

Water everywhere

Ihanat tytöt!

Tässä vähän kuvia viime viikoilta! Tässä on ollut nyt about 3 viikon tauko ja oon tosi pahoillani ei oo vaan ollut aikaa kirjoittaa ja aina ja jos on ollut aikaa en keksinyt mitään kirjotettavaa vaikka onkin tapahtunut tosi paljon kaikkea. Pari viikkoa sitten olin ekoissa Quince-juhlissa eli täällä on tytöillä tosi isot juhlat, kun täyttää 15, koska silloin tytöstä tulee nainen jne. Juhlat on yleensä aina tosi glamorous ja synttärisankarilla on yleensä aina pitkä valkoinen mekko. Saksalainen Ellen sai meidät kaikki yfu Corrientes vaihtarit kutsutuksi ja mentiin sitten vähän hermostuineina sisälle, koska ei tunnettu oikeen ketään (ei edes synttäri sankaria, joka on ehkä vähän noloa...) eikä osattu aavistaa minkälaista juhlassa olisi. Oli kuitenkin tosi kivaa ja tanssittiin PALJON. Välillä tuli niitä awkward hetkiä, kun DJ pisti jonkun tosi suositun espanjankielisen biisin soimaan ja sitten siihen tietysti kuului joku tietty tanssi ja kaikki osasi sen tanssin ulkoa ja sanat paitsi me. Ei edes ehditty mennä karkuun koska oltiin yleensä keskellä tanssilattiaa joten siinä keskellä sitten yritettiin katsoa mitä muut teki ja matkia liikkeitä. Kyllä kaikki kuitenkin huomasi ettei ollut ihan meidän juttu.
Hassu juttu kuitenkin oli se, että heti kun soi joku englanninkielinen biisi niin yhtäkkiä tanssilattia sitten tyhjeni ja me fiilisteltiin hulluna, kun vihdoinkin tunnistettiin joku biisi. Ah se tunne. (ja miksi kaikkiin argentiinalaisiin biisehin kuuluu joku tietty tanssi?!)

Perjantaina oli myös siis ensimmäinen päivä Marraskuuta ja olin pari kuukautta aiemmin kuullut, että marraskuussa sitten koen minkälainen on perus Argentiinalainen ukkossää. Ukkonen tietenkin sitten tuli heti 1.Marraskuuta.
Pari päivää ennen oli ollut tosi tosi kuuma ja kosteata ja kun astui ulos luokkahuoneesta ulos (jossa oli airconditioning ja tuuletus) oli kuin olisi astunut uuniin. Huhhuh kuuma. Tietenkin sitten samalla viikolla rikoin koulupuvun hameen vetoketjun vahingossa ja piti pitää takkia päällä ettei kukaan huomaisi...niin mun tuuria.
Torstaina oli koululiikuntaa ja kaikki aina toivoo, että torstaina sataisi ettei tarvitsisi mennä, mutta ei tietenkään ikinä sada. Kaverit sanoo, että joskus saattaa sataa viikon jokaisena päivänä mutta ei ikinä torstaina. Sen voin sanoa, ettei millään jaksaisi juosta Cooperia, kun ulkona hiki alkaa muutenkin valumaan alle 2 minuutissa. Perjantaina myrsky (mun mielestä myrsky mutta täällä normaali ukkonen) sitten tuli. Olin tanssitunnilla kun yhtäkkiä katto alkoi vuotaa ehkä kymmenestä eri kohdasta (argentinan katot...figures) ja hostäidin piti tulla hakee autolla koska kadut alkoi tulvimaan niin pahasti (asun siis 2minuutin päässä tanssistudiosta). Kaikkialta oli mennyt valot eikä aluksi päästy sisälle, koska ei uskallettu lähtee autosta pois. Oli aika spooky mennä ilman valoja portaita ylös seitsemän kerrosta ja koska oli halloween viikko oltiin Guillen kanssa katsottu melkein joka ilta telkkarista kauhuleffoja. (olin aivan satavarma, että pimeästä pomppaa joku mörkö)
Seuraavana päivänä vettä oli kaikkialla ja kun mentiin Pasolle niin hevosia oli kaikkialla ja koiria, koska ne oli ollut niin hermostuneita. Katsoin myös, kun ihmiset kahlasi vedessä ja jotkut lapset lammikoissa missä olin pari kuukautta aiemmin nähnyt pikku krokotiileja...jaiks. Tämmöistä se elämä on kuitenkin täällä! Kaikkien muiden mielestä ärsyttävää mutta mun mielestä jännittävää. Olisi ihan tylsää jos koko vuoden vaan paistaisi aurinko haha :).

Toivottavasti nyt tästä lähtien jaksaisin kirjoitella useammin mutta for now Chau!