jfrhegiuiohofdjva

Tolta tällä hetkellä nyt siis tuntuu. Tai ainakin tuntui aikasemmin tänään koulussa. En sanoisi, että on vielä se vaihtareiden kuuluisa jouluikävä päällä, mutta voin kyllä sanoo että se on tulossa, apua. Ne jotka tuntee mut tietää että, kun mulla on jotain mielessä, puran ajatukset kirjottamalla, se on jotenkin niin terapeuttista. Eli siis tänään kirjoitin näin:

14.11.2013 klo 10.02
"Maailman huonoin idea numero 1#: Kuunnella Haloo Helsingin, Maailman toisella puolen-biisiä, kun on just alkanut jouluikävä ja muutenkin sekavat fiilikset. Toisaalta mietin, että kuinka nopeasti nämä kuukaudet menee ja että en halua lähteä, kun tulee aika lähteä ja toisaalta haluisin teleportata juuri tällä sekunnilla Suomeen. Haluisin nyt odottaa Tapiolassa 11-bussia puoltuntii lumisateessa ja palata kotiin siihen, että Saara haukkuu oven takana ja Noora hyppii ovea vasten. Sitten äiti avaisi oven ja antaisi ison halin ja olisi just tehnyt kanttarellikeittoa ja sen hassua leipää jota se teki välillä viimevuonna. Sitten suihkun jälkeen pistäisin sen vastavalmiiksi tehdyt villasukat jalkaan ja Ninja (Fowaa) tulisi meille ja syötäis ihan liian paljon irttareita ja Fazerin sinistä. Sitten illalla ennen nukkumaanmenoa Isi soittaisi kitaraa olkkarissa ja voisin sen soittoon nukahtaa omassa, ihanassa sängyssä."

Noin siis kirjoitin, en kyllä ihan sanasta sanaan kopioinut, koska en oikeen tiedä kuka tätä lukee mutta suunnilleen noin. Nyt jälkeenpäin luettuna toi teksti kuulostaa ehkä vähän ylidramaattiselta ja tyhmältä, koska nyt on niin hyvä fiilis ja kaikki on taas hyvin, mutta tota kirjoitessani ja tota biisiä kuunnellessa aloin tosiaan itkemään kesken taloustiedon tunnin. Onneksi kukaan muu ei huomannut paitsi Mara ja Tomas. Samanaikaisesti puhuin Fowaan kanssa watsappissa ja teki mieli vaan halata sitä (joka melkein, ehkä, periaatteessa onnistui telepaattisesti yhen kaverin ansioista).
En oo varmaan kirjottanut mitään mun vastoinkäymisistä tänne, koska aina kun alan kirjoittamaan blogiin oon niin innoissani kertomaan kaikkea kivaa mitä on tapahtunut, eli on aina hyvä fiilis. Tosiaan, jos mulla joskus on vähän huono fiilis se on ehkä koulussa jos on huono espanjapäivä ja frustroi kun ei ymmärrä mitä opettaja sanoo. Yleensä siinä vaiheessa, kun olen päässyt kotiin paha olo on kuitenkin jo mennyt pois, eli en edes kirjota päiväkirjaan niitä vastoinkäymisiä, koska en halua kirjoittaa mitään, joka ei ole sillä hetkellä mulle oleellista. Eli loogisinta on siis että mun kouluvihkossa on sitten kaikki pahanolon purkaus-tekstit. Varmasti hauska lukea vuoden lopussa (tai sit ei).

En oikeestaan oikeen tiiä miks halusin kirjottaa tän postauksen, ehkä koska haluan antaa ihmisille realistisen kuvan että tosiaan EI aina oo hyvä fiilis. Sen luulis nyt kenentahansa ymmärtävän kun lähtee kotoota pois eikä näe rakkaitaan vuoteen, mutta heti lentokoneeseen noustessa, ajattelin, että tämähän oli helpompaa kuin luulin. Kentällä ei todellakaan ollut helppoa, mutta heti Buenos Airesin leirillä muistan ajatelleeni, ettei ole yhtään ikävä vielä. Mietin, että ekana päivänä olisi varmasti eniten ikävä koko vuoden aikana, joten koska mulla ei ollut sillon niin ei varmaan tulisi olemaan kauheasti ongelmia sen kanssa. Toi kuulostaa kauheelta varmaan mun läheisten mielestä, mutta suunnilleen noin se kai meni.
Sitten alkoi noin kahden viikon choke-viikko (tai siksi mä sitä ainakin kutsuin). Kaksi viikkoa oli silleen, että saattoi silmänräpäyksessä itkettää tosi paljon ja sitten parin sekunnin päästä taas naurattaa ja hymyillä, mutta heti jos joku kysyi jotain perheestä Suomessa tai jotain vastaavaa, oli kyyneleet lähellä. En kyllä muistaakseni missään vaiheessa itkenyt kunnolla kunnolla, kuin ehkä kerran. Mietin silloin, että onko koko vuosi tämmöistä, että pitää pitää ittensä koko ajan kiireisenä ja ajatukset occupied pois Suomesta vai olisinko joskus 100% onnellinen.
Sen voin todellakin sanoa, että todellakin voi. Oon ollut vasta 3 kuukautta täällä ja oon jo monen monta kertaa miettinyt, että tämä on elämäni paras hetki, paras päivä, paras jotain. Monta kertaa oon myös nauranut itseni kyyneliin ja niin paljon, että vatsaan on sattunut ja ajatellut, ettei elämä voi tämän paremmaksi muuttua. Olen ollut täällä niin onnellinen, että välillä tekisi mieli kuuluttaa siitä koko maailmalle.
Vaihto on kuitenkin jatkuvaa vuoristorataa, välillä hyvällä tavalla ja välillä huonolla, mutta onneksi tiedän, että aina kun menee ylös, on pakko myös tulla alas. (Trying to sound deep) Eli siis vaikka olisi kuinka huono fiilis, se aina menee varmasti ohi. Voi olla, että jopa tunnin päästä on elämänsä onnellisimmillaan, ei sitä tiedä. Pitää vain muistaa olla antamatta ohjia sille ikävälle. On varmasti paljon vaikeampaa palata Suomeen kuin sieltä lähteä. Onneksi se on sitten sen ajan murhe.

Ei ehkä paras tai tarkin kuva, mutta kyseessä on yksi esimerkki"elämäni paras hetki"-hetkestä.